Abstract Blur

BLOGI

Search
  • Tanssilähettiläät

Lempipaikkani on järven ranta. Nimenomaan se ranta, ei järvi itse. Kylmä vesi ja kalat eivät houkuttele luokseen pitkiksi ajoiksi. Parhaimpia ovat kallioiset ja metsäiset rannat, joilla ei ole muita ihmisiä. Siellä rentoudun ja rauhoitun, pääsen pois kiireen ja hälinän keskeltä.


Järven rannalla inspiroivinta on tarkkailla veden liikettä, tanssia. On kiinnostavaa, miten järven vesi voi yhtä aikaa olla pehmeä ja kova, nopea ja hidas, hiljainen ja äänekäs, painava ja kevyt, herkkä ja voimakas, kirkas ja tumma, tyyni ja myrskyisä, liikkuva ja seisahtunut ja vaikka mitä muuta. Oikea vastavoimien kuningatar. 


Kehollisesti järvi avautuu minulle hyvin kokonaisvaltaisena ja ketjuuntuneena liikkeenä, joka ulottuu tilallisesti samaan aikaan lähelle ja kauas silloin tällöin löytäen selkeän suunnan etenemiselleen. Dynaamisesti koen järven liikkeen olevan kevyesti virtaavaa ja toistavaa, perusominaisuuksiltaan rauhallista ja aistikasta. Herää kysymys, onko järvi koskaan täysin pysähtynyt, sillä se on niin herkkä impulsseille. Jonkin ulkoisen elementin aiheuttamana järven tempo ja voimakkuus voivat muuttua hetkellisesti radikaalistikin, ja miten nämä muutokset voivat resonoida sen liikkeessä vielä pitkään tapahtuneen jälkeen.


Rytmisesti kuulen järven toisaalta aaltoilevan kolmijakoisena, toisaalta verkkaisen ja satunnaisen vapaarytmisenä. Melodisesti miellän järven syvän sinisenä ja harmonisena heijastellen ja kantaen ympäröivien metsien äänimaisemaa.


Rytmileikki järven rannalla. 


Tänä vuonna työskentelymme eteni oman kokemukseni mukaan palasista kohti kokonaisuutta. Tutustuimme Pohjanmaahan paikka kerrallaan kahden viikon ajan, ja näistä paikoista muodostui kokonaiskuvamme Pohjanmaasta. Viime vuonna työskentelimme Ranualla aika lailla päinvastoin, etenimme kokonaiskuvan hahmottamisesta kohti kiteytystä ja yksityiskohtaisia poimintoja. 


Itse kokonaisuuksien kautta yksityiskohtiin syventyvänä yksilönä huomaan näin jälkeenpäin, että kokemukseni Pohjanmaasta jäi melko sirpaleiseksi. Minulle ei olekaan muodostunut selkeää punaista lankaa Pohjanmaasta, mitä ehkä odotin, ainoastaan yksittäisiä pilkahduksia sieltä täältä. Toisaalta, tässä voi piillä juuri maakunnan ydin: Pohjanmaalla ei ole punaista lankaa. Oman kokemukseni mukaan ainakin kaupungit Vaasa, Kokkola ja Seinäjoki, joissa vierailimme, olivat hyvin erilaisia keskenään. Ehkäpä juuri valitsemamme lähestymistavan ansiosta pystyimme aistimaan kaupunkien, paikkojen ja hetkien ainutlaatuisuuden ilman yleistämisen mukanaan tuomia ennakko-oletuksia ja -asetelmia. 


Ymmärtääkseni pohjalaiset saatetaan helposti leimata väkivaltaisiksi ja taidetta vieroksuviksi junteiksi. (Palaan juntti-käsitteeseen myöhemmin.) Oma kokemukseni oli kuitenkin aivan toisenlainen. Meidät otettiin avosylin vastaan, työtämme arvostettiin ja tekemisemme herättivät kunnioittavaa kiinnostusta. Tapaamamme ihmiset olivat rehellisiä ja sallivia. Paikallisuutta oli antoisaa pohtia yhdessä heidän kanssaan. Pandemiatilanne oli selkeästi luonut tarpeen yhteisöllisyydelle ja jaetuille kokemuksille. 


Suurimmat oivallukseni syntyivät juuri siitä, miten lopullinen esitys, tai tanssillinen hetki, heräsi eloon vasta yhdessä paikallisten kanssa heidän ja paikan läsnäolon myötä. Koin hurjaksi, kun en itse voinut pidellä kaikkia hetken lankoja käsissä, kuten tavallisesti tanssiessani olen tottunut. Onnistumiset eivät syntyneet täydellisesti soivista koputuksista tai teknisesti haastavien liikefraasien mallikkaasta toteuttamisesta, vaan hetkelle antautumisesta. Kun muistin olla auki ulospäin, kuunnella ja reagoida, pääsin lähelle sitä palkitsevaa onnistumisen ”nyt osui ja upposi” -tunnetta. Kuuntelu on taito, jota haluan omassa työssäni jalostaa eteenpäin jatkossakin. 


Niin ja siitä junttiudesta. Keskustelimme termin merkityksestä paljon tuon kahden viikon aikana työryhmän kesken. Ja ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään, puhuimme termistä yleisellä tasolla, emme viitanneet sillä pohjalaisiin. Sävy tuossa sanassa on mielestäni usein negatiivinen, jokseenkin tällainen: ”No se nyt on sellanen juntti, ettei se tajuu mistään mitään”. Wikipediassa juntti määritellään näin: ”moukka, sivistymätön ihminen, typerys, stereotyyppinen maalaisihminen”. Se voi olla kaikkea tuota. Mutta haluan nähdä termissä myös valoisan puolen. Jos asian kääntää toisin päin, voisiko junttiudessa olla jotain, mitä vaalia? Jotain sellaista letkeyttä ja aitoutta, mitä me kiireen keskellä akateemista kieltä toisillemme tiuskivat voisimme oppia?


Marja



50 views0 comments

Mun lempipaikka kesäisin on stadika. Se pitää sisällään monen kymmenen vuoden muistot eikä kesä tunnu kesältä ilman sitä. Muistan pitkät ilontäyteiset stadika päivät omasta lapsuudesta kun ollaan sukellettu ja hypitty veteen kavereiden kanssa ajantajun kadotessa. Muistan ne täydelliset lomapäivät kun ollaan äitini kanssa otettu aurinkoa, juteltu elämästä ja katsottu kun Jakim ja Caisha nauttivat vedessä riehumisesta koko sydämensä kyllyydestä. Erityisen hyvin muistan kesän 2015, jolloin odotin Deoa ja kävin päivittäin uimassa. Sinä kesänä tajusin kuinka tärkeä stadika mulle onkaan. Se on paikka, jossa pääsen nauttimaan täydellisistä kesäpäivistä sekä mulle tärkeiden ihmisten seurasta. Paikka, jossa pystyn niin sanotusti ottamaan kesästä kaiken irti ja jossa on helppo olla tyytyväinen elämään.


Sen lisäksi että olen asunu koko elämäni Helsingissä, olen myös pääasiassa viettänyt kaikki kesäni täällä. Meidän perheellä ei ikinä oo ollu mökkiä ja usein merivesi on joko liian kylmää tai täynnä sinilevää, joten stadika on ollu meille se paikka missä pääsee uimisen lisäksi saunomaan ja rentoutumaan. Siellä voi viettää kokonaisia kesäpäiviä, piipahtaa muutamaksi tunniksi ennen töitä tai pieneksi hetkeksi kiireisen päivän päätteeksi.


Kesää ja lämpöä rakastavana ihmisenä haluan viettää kaikki hellepäivät kokonaan ulkona, pääasiassa stadikalla:) Lähteä kotoa heti aamiaisen jälkeen ja palata vasta iltapalalle. Kaikki täällä asuvat tietää kuinka arvaamaton Suomen kesä on ja kuinka harvinaisia kunnon hellepäivät on. Nämä täydelliset kesäpäivät pääsevät täysiin oikeuksiinsa stadikalla ja niinä päivinä elämästä on helppo nauttia. Voi vain rentoutua, makoilla ja imeä kaiken sen auringon tuoman lämmön ja hyvän fiiliksen itseensä. Ympäriltä kuuluu naurua, lasten iloisia kiljahduksia ja veden loiskintaa. Kaikki kesän parhaat puolet kiteytyvät siis, kaikkien rakkaiden muistojen värittämänä, stadikaan.



Pohjanmaasta mulle jäi erityisesti mieleen veden läheisyys. Vaasassa sisäsataman alue ja Seinäjoella kävelyreitti joen varrella. Molempien läheisyydessä oli paljon kutsuvia terasseja ja hienoja maisemia, missä suomen luonto antoi parastaan. Ympärillä oli paljon ihmisiä lenkkeilemässä, syömässä jäätelöä ja nauttimassa kesästä. Näihin paikkoihin oli helppo samaistua ja vaikka kahden viikon työskentelymme aikana emme päässeet kauheesti helteestä nauttimaan, tuntui kesä olevan erityisen läsnä näillä veden äärellä olevilla reiteillä.

Lisäksi kaksi Paikan tanssia, mitkä on jääny mun mieleen erityisen selkeinä, oli näiden reittien varrella. Meidän viimeinen tanssillinen hetki Vaasassa, Hejm- ravintolan edustalla, minkä aikana satoi ja tuuli kuin viimeistä päivää sekä vastakohtana tanssi yleisön joukossa pitkin puupenkkejä Seinäjoen Kampusrannassa ihanan aurinkoisena hetkenä.


Kiinnitin myös koko kahden viikon ajan paljon huomiota pilvien muodostamiin näyttäviin ja jotenkin todella täyteläisiin kuvioihin. Siihen miten monessa kerroksessa nämä pilvien muodostamat kuvat oli ja kuinka isoja ja selkeitä kokonaisuuksia niistä piirtyi. En tiedä johtuiko se Pohjanmaasta vai siitä että olin jotenkin tämän Paikan tanssi- konseptin ansiosta enemmän avoimena tarkkailemaan omaa ympäristöä sekä sen ääriviivoja ja yksityiskohtia. Joka tapauksessa omiin muistoihin on Pohjanmaasta piirtynyt upeat maisemat veden äärellä sekä massiiviset pilvirykelmät sen yllä.


  • Kiira:)


61 views0 comments
  • Tanssilähettiläät

Simojokivarsi. Wikipedia tietää tästä maailmankolkasta seuraavaa:

” Simojoki on Simojoen vesistön Lapin maakunnan eteläosassa sijaitseva 193 kilometrin pituinen laskujoki, jonka alkulähde on Simojärvi Ranualla. Simojoki laskee Perämereen Kemijoen suun kaakkoispuolella Simossa. Simojoen vesi on runsaan humuksen värjäämää, sillä valuma-alueella on runsaasti ojitettuja metsiä ja turvetuotantoalueita sekä maataloutta etenkin joen keski- ja alajuoksun osalta.”


Omat kokemukseni tämän joen varrella sijoittuvat sen yläjuoksulle, Ranualle. Sekä isäni että äitini ovat pois, eli kotoisin, Hillamarkkinoiden kotikunnasta. Simojokivarsi on lempipaikkani, koska minulla on lukuisia hyviä muistoja sieltä. Meditoidessani olen useasti hakeutunut pienessä jokisaaressa olevan mökin laiturille kuuntelemaan niin kaisloissa kulkevaa tuulen huminaa kuin mökin edessä olevan kosken rauhallista kohinaa. Jos haluan tuntea olevani turvassa, kuvittelen itseni veneeseen iskän kanssa. Molempia tukevat hieman epämuodikkaat pelastusliivit, perämoottorin ääni kiihtyy siltojen alla ja hiljentyy matalaksi porinaksi, kun lähestymme saarta.


Saaren mökissä olen nauttinut elämäni parhaimmat lätyt mansikkahillolla, nimittäin ne mummon tekemät. Rannassa oleva sauna on niin ikään paras mahdollinen, sillä sen on rakentanut pappa ja myöhemmin kunnostanut iskä. Pihasta olen puolipakotettuna poiminut vuorotellen mustikoita ja puolukoita, ja tottakai mökki on ollut tukikohta myös hilla-aikaan. Mökin pihapiirissä olen nähnyt ensimmäistä kertaa metsokukon kolmen metrin päästä, samainen metso tuli useasti kevättalvella koputtelemaan pihaan. Mökissä on talvisin majoituttu, kun koko perheen voimin olemme keränneet käpyjä kaadetuista männyistä. Ensiksi moottorikelkalla joko joen jäällä tai peltojen yli ja sitten sukset jalassa puiden sekaan. Olen myös serkkuni kanssa kuunnellut keskellä yötä yöpaidassa tuvan halkoja, jotka rahisivat. Tyhjensimme ensiksi koko halkolaatikon, ja olimme varmoja, että laatikossa rapisteli hiiri. Mutta ei, rapina lähti haloista. Kummallisia nuo muurahaiset.


Mielessäni Simojoki johdattaa minut aina turvalliseen seikkailuun ja vaivattomaan olemiseen. Kahvia keitetään ja sauna lämpiää. Kesäisin koskessa voi laskea uiden luonnon omaa liukumäkeä. Talvella rannassa on aivan hiljaista, sillä lumikinokset ovat mitä parhaimpia äänieristeitä. Luontokokemusten lisäksi Simojoki on minulle merkityksellinen omien ja sukuni muistojen kautta: kaikkialla on merkkejä eletystä elämästä, ihmisistä ja heidän valinnoistaan sekä omintakeisesta kulttuurista, jota ympäröivä luonto on muovannut. Marjastaminen, metsästäminen, kalastaminen ja hienon hieno ripaus savottakulttuuria on ollut osa elämääni aina.


Koivurungon takaa näkyy tanssitaiteilija nauttimassa pienellä laiturilla kesästä jalat vedessä.
Simojokivarressa on hyvä ja helppo olla.

Kun saavun lempipaikkaani, ensimmäisenä herää kuuloaisti. Samaan aikaan erittäin hiljaista ja runsaasti ääniä. Ehkä kuuloaisti herkistyy, koska puhelin ei kuulu alueella. Voisi kuvitella, että näköaisti hyökyisi ensimmäisenä tarjoamaan tulkintoja, mutta jokivarressa ääni ja hajut korostuvat. Hajuaisti, tuo aliarvostettu ystävämme, pistää merkille joko raikkaan ilman tai kosteikon ja sammaleen tuoksut. Jo näitä ennen tunto- ja tasapainoaisti virittäytyvät: mättäät, epätasainen maasto, kivet koskessa ja tukea antava puunrungot tuntuvat kehossa jossain syvällä, siellä keskutassa varmaankin. Varsinkin joessa tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi: minulla on mahdollisuus pelata virran kanssa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Kun virta ympäröi minut, tunnen tiivistyväni tavalliseksi ja ainutlaatuiseksi olennoksi.


Pohjanmaalta mieleeni jäi vastaavanlainen vapauttava pienuuden kokemus. Olimme matkalla Kokkolasta Vaasaan, ja päätimme poiketa Pietarsaaren ja Fäbodan ranta-alueen kautta. Mereen uimaan mennessä ilta-aurinko valaisi aallot, lyhyen matkan päässä aallot löivät vasten rantakallioita, ja ulapalla lokki teki äkkisukelluksia aaltoihin. Varpaiden alla tuntui ihanan sileä hiekka, mitä nyt oikean pikkuvarpaani löin äimistyksissäni isoon kiveen. Tarkoitukseni oli palata kuivin hiuksin, mutta hieman isompi aalto päätti yllättää takavasemmalta ja humps! Aalto nappasi napakkaan ja turvalliseen syleilyynsä. Länsirannikon luonto yllätti tuttuuden tunteellaan: olen ajatellut, että ainoastaan Lapissa kasvaa niin sanotusti ihmisen kokoisia puita, sellaisia matalia ja ystävällisiä. Vaikka Perämeren rannoilla on ehdottomasti omat ainutlaatuiset piirteensä, sielläkin puut toivottivat ihmisen kokoisina tervetulleiksi.


Riina

63 views0 comments