Search
  • Tanssilähettiläät

Hienon hieno ripaus savottakulttuuria

Simojokivarsi. Wikipedia tietää tästä maailmankolkasta seuraavaa:

” Simojoki on Simojoen vesistön Lapin maakunnan eteläosassa sijaitseva 193 kilometrin pituinen laskujoki, jonka alkulähde on Simojärvi Ranualla. Simojoki laskee Perämereen Kemijoen suun kaakkoispuolella Simossa. Simojoen vesi on runsaan humuksen värjäämää, sillä valuma-alueella on runsaasti ojitettuja metsiä ja turvetuotantoalueita sekä maataloutta etenkin joen keski- ja alajuoksun osalta.”


Omat kokemukseni tämän joen varrella sijoittuvat sen yläjuoksulle, Ranualle. Sekä isäni että äitini ovat pois, eli kotoisin, Hillamarkkinoiden kotikunnasta. Simojokivarsi on lempipaikkani, koska minulla on lukuisia hyviä muistoja sieltä. Meditoidessani olen useasti hakeutunut pienessä jokisaaressa olevan mökin laiturille kuuntelemaan niin kaisloissa kulkevaa tuulen huminaa kuin mökin edessä olevan kosken rauhallista kohinaa. Jos haluan tuntea olevani turvassa, kuvittelen itseni veneeseen iskän kanssa. Molempia tukevat hieman epämuodikkaat pelastusliivit, perämoottorin ääni kiihtyy siltojen alla ja hiljentyy matalaksi porinaksi, kun lähestymme saarta.


Saaren mökissä olen nauttinut elämäni parhaimmat lätyt mansikkahillolla, nimittäin ne mummon tekemät. Rannassa oleva sauna on niin ikään paras mahdollinen, sillä sen on rakentanut pappa ja myöhemmin kunnostanut iskä. Pihasta olen puolipakotettuna poiminut vuorotellen mustikoita ja puolukoita, ja tottakai mökki on ollut tukikohta myös hilla-aikaan. Mökin pihapiirissä olen nähnyt ensimmäistä kertaa metsokukon kolmen metrin päästä, samainen metso tuli useasti kevättalvella koputtelemaan pihaan. Mökissä on talvisin majoituttu, kun koko perheen voimin olemme keränneet käpyjä kaadetuista männyistä. Ensiksi moottorikelkalla joko joen jäällä tai peltojen yli ja sitten sukset jalassa puiden sekaan. Olen myös serkkuni kanssa kuunnellut keskellä yötä yöpaidassa tuvan halkoja, jotka rahisivat. Tyhjensimme ensiksi koko halkolaatikon, ja olimme varmoja, että laatikossa rapisteli hiiri. Mutta ei, rapina lähti haloista. Kummallisia nuo muurahaiset.


Mielessäni Simojoki johdattaa minut aina turvalliseen seikkailuun ja vaivattomaan olemiseen. Kahvia keitetään ja sauna lämpiää. Kesäisin koskessa voi laskea uiden luonnon omaa liukumäkeä. Talvella rannassa on aivan hiljaista, sillä lumikinokset ovat mitä parhaimpia äänieristeitä. Luontokokemusten lisäksi Simojoki on minulle merkityksellinen omien ja sukuni muistojen kautta: kaikkialla on merkkejä eletystä elämästä, ihmisistä ja heidän valinnoistaan sekä omintakeisesta kulttuurista, jota ympäröivä luonto on muovannut. Marjastaminen, metsästäminen, kalastaminen ja hienon hieno ripaus savottakulttuuria on ollut osa elämääni aina.


Koivurungon takaa näkyy tanssitaiteilija nauttimassa pienellä laiturilla kesästä jalat vedessä.
Simojokivarressa on hyvä ja helppo olla.

Kun saavun lempipaikkaani, ensimmäisenä herää kuuloaisti. Samaan aikaan erittäin hiljaista ja runsaasti ääniä. Ehkä kuuloaisti herkistyy, koska puhelin ei kuulu alueella. Voisi kuvitella, että näköaisti hyökyisi ensimmäisenä tarjoamaan tulkintoja, mutta jokivarressa ääni ja hajut korostuvat. Hajuaisti, tuo aliarvostettu ystävämme, pistää merkille joko raikkaan ilman tai kosteikon ja sammaleen tuoksut. Jo näitä ennen tunto- ja tasapainoaisti virittäytyvät: mättäät, epätasainen maasto, kivet koskessa ja tukea antava puunrungot tuntuvat kehossa jossain syvällä, siellä keskutassa varmaankin. Varsinkin joessa tunnen itseni hyvällä tavalla pieneksi: minulla on mahdollisuus pelata virran kanssa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Kun virta ympäröi minut, tunnen tiivistyväni tavalliseksi ja ainutlaatuiseksi olennoksi.


Pohjanmaalta mieleeni jäi vastaavanlainen vapauttava pienuuden kokemus. Olimme matkalla Kokkolasta Vaasaan, ja päätimme poiketa Pietarsaaren ja Fäbodan ranta-alueen kautta. Mereen uimaan mennessä ilta-aurinko valaisi aallot, lyhyen matkan päässä aallot löivät vasten rantakallioita, ja ulapalla lokki teki äkkisukelluksia aaltoihin. Varpaiden alla tuntui ihanan sileä hiekka, mitä nyt oikean pikkuvarpaani löin äimistyksissäni isoon kiveen. Tarkoitukseni oli palata kuivin hiuksin, mutta hieman isompi aalto päätti yllättää takavasemmalta ja humps! Aalto nappasi napakkaan ja turvalliseen syleilyynsä. Länsirannikon luonto yllätti tuttuuden tunteellaan: olen ajatellut, että ainoastaan Lapissa kasvaa niin sanotusti ihmisen kokoisia puita, sellaisia matalia ja ystävällisiä. Vaikka Perämeren rannoilla on ehdottomasti omat ainutlaatuiset piirteensä, sielläkin puut toivottivat ihmisen kokoisina tervetulleiksi.


Riina

63 views0 comments

Recent Posts

See All