Search
  • Tanssilähettiläät

Vastavoimien kuningattaresta, pohjalaisuudesta ja junttiudesta

Lempipaikkani on järven ranta. Nimenomaan se ranta, ei järvi itse. Kylmä vesi ja kalat eivät houkuttele luokseen pitkiksi ajoiksi. Parhaimpia ovat kallioiset ja metsäiset rannat, joilla ei ole muita ihmisiä. Siellä rentoudun ja rauhoitun, pääsen pois kiireen ja hälinän keskeltä.


Järven rannalla inspiroivinta on tarkkailla veden liikettä, tanssia. On kiinnostavaa, miten järven vesi voi yhtä aikaa olla pehmeä ja kova, nopea ja hidas, hiljainen ja äänekäs, painava ja kevyt, herkkä ja voimakas, kirkas ja tumma, tyyni ja myrskyisä, liikkuva ja seisahtunut ja vaikka mitä muuta. Oikea vastavoimien kuningatar. 


Kehollisesti järvi avautuu minulle hyvin kokonaisvaltaisena ja ketjuuntuneena liikkeenä, joka ulottuu tilallisesti samaan aikaan lähelle ja kauas silloin tällöin löytäen selkeän suunnan etenemiselleen. Dynaamisesti koen järven liikkeen olevan kevyesti virtaavaa ja toistavaa, perusominaisuuksiltaan rauhallista ja aistikasta. Herää kysymys, onko järvi koskaan täysin pysähtynyt, sillä se on niin herkkä impulsseille. Jonkin ulkoisen elementin aiheuttamana järven tempo ja voimakkuus voivat muuttua hetkellisesti radikaalistikin, ja miten nämä muutokset voivat resonoida sen liikkeessä vielä pitkään tapahtuneen jälkeen.


Rytmisesti kuulen järven toisaalta aaltoilevan kolmijakoisena, toisaalta verkkaisen ja satunnaisen vapaarytmisenä. Melodisesti miellän järven syvän sinisenä ja harmonisena heijastellen ja kantaen ympäröivien metsien äänimaisemaa.


Rytmileikki järven rannalla. 


Tänä vuonna työskentelymme eteni oman kokemukseni mukaan palasista kohti kokonaisuutta. Tutustuimme Pohjanmaahan paikka kerrallaan kahden viikon ajan, ja näistä paikoista muodostui kokonaiskuvamme Pohjanmaasta. Viime vuonna työskentelimme Ranualla aika lailla päinvastoin, etenimme kokonaiskuvan hahmottamisesta kohti kiteytystä ja yksityiskohtaisia poimintoja. 


Itse kokonaisuuksien kautta yksityiskohtiin syventyvänä yksilönä huomaan näin jälkeenpäin, että kokemukseni Pohjanmaasta jäi melko sirpaleiseksi. Minulle ei olekaan muodostunut selkeää punaista lankaa Pohjanmaasta, mitä ehkä odotin, ainoastaan yksittäisiä pilkahduksia sieltä täältä. Toisaalta, tässä voi piillä juuri maakunnan ydin: Pohjanmaalla ei ole punaista lankaa. Oman kokemukseni mukaan ainakin kaupungit Vaasa, Kokkola ja Seinäjoki, joissa vierailimme, olivat hyvin erilaisia keskenään. Ehkäpä juuri valitsemamme lähestymistavan ansiosta pystyimme aistimaan kaupunkien, paikkojen ja hetkien ainutlaatuisuuden ilman yleistämisen mukanaan tuomia ennakko-oletuksia ja -asetelmia. 


Ymmärtääkseni pohjalaiset saatetaan helposti leimata väkivaltaisiksi ja taidetta vieroksuviksi junteiksi. (Palaan juntti-käsitteeseen myöhemmin.) Oma kokemukseni oli kuitenkin aivan toisenlainen. Meidät otettiin avosylin vastaan, työtämme arvostettiin ja tekemisemme herättivät kunnioittavaa kiinnostusta. Tapaamamme ihmiset olivat rehellisiä ja sallivia. Paikallisuutta oli antoisaa pohtia yhdessä heidän kanssaan. Pandemiatilanne oli selkeästi luonut tarpeen yhteisöllisyydelle ja jaetuille kokemuksille. 


Suurimmat oivallukseni syntyivät juuri siitä, miten lopullinen esitys, tai tanssillinen hetki, heräsi eloon vasta yhdessä paikallisten kanssa heidän ja paikan läsnäolon myötä. Koin hurjaksi, kun en itse voinut pidellä kaikkia hetken lankoja käsissä, kuten tavallisesti tanssiessani olen tottunut. Onnistumiset eivät syntyneet täydellisesti soivista koputuksista tai teknisesti haastavien liikefraasien mallikkaasta toteuttamisesta, vaan hetkelle antautumisesta. Kun muistin olla auki ulospäin, kuunnella ja reagoida, pääsin lähelle sitä palkitsevaa onnistumisen ”nyt osui ja upposi” -tunnetta. Kuuntelu on taito, jota haluan omassa työssäni jalostaa eteenpäin jatkossakin. 


Niin ja siitä junttiudesta. Keskustelimme termin merkityksestä paljon tuon kahden viikon aikana työryhmän kesken. Ja ennen kuin kukaan pahoittaa mieltään, puhuimme termistä yleisellä tasolla, emme viitanneet sillä pohjalaisiin. Sävy tuossa sanassa on mielestäni usein negatiivinen, jokseenkin tällainen: ”No se nyt on sellanen juntti, ettei se tajuu mistään mitään”. Wikipediassa juntti määritellään näin: ”moukka, sivistymätön ihminen, typerys, stereotyyppinen maalaisihminen”. Se voi olla kaikkea tuota. Mutta haluan nähdä termissä myös valoisan puolen. Jos asian kääntää toisin päin, voisiko junttiudessa olla jotain, mitä vaalia? Jotain sellaista letkeyttä ja aitoutta, mitä me kiireen keskellä akateemista kieltä toisillemme tiuskivat voisimme oppia?


Marja



50 views0 comments

Recent Posts

See All